Tiukat 27 sivua tunnissa(s.108-135), ehkä Mannin lukuennätys. Iltapäivä tarjosi harvinaisen kiireettömän ja häiriöttömän hetken. Oli tullut taas lukutaukoa, useampi viikko itse asiassa. Välissä tuli luettua pari ”kevyempää” suomalaista romaania. Ei silti, jo nyt voi sanoa että Faustus on imevämpää luettavaa kuin Taikavuori tai sitten oma tällaisen tekstin vastaanottokyky on kehittynyt?Lukutauon jälkeen kone hieman yskähteli, suupielestä putoili tuttuja manauksia tätä jo tutun jaarittelevaa älykkökirjallisuutta kohtaan, miksi vitussa lähdin lukemaan tällaista minulle täysin merkityksetöntä ja pölyallergiaa tuottavaa bättre folk-romaania? Ok, tuo oli selkeä maamiehen kommentti. Muutama sivu taitettuani olin taas Faustus-kudelmassa mukana.
Kuvioihin ilmestyi uusi luennoitsija, Schleppfuss, jonka kertomus uskollisesta aviomiehestä oli jotenkin kieron hauska. Mies yritti pettää tyttöystäväänsä ilotyttöjen kanssa, muttei onnistunut siinä koska itse tilanteessa ”ei värähtänyt”. Tämä aiheutti miehelle niin suuren häpeän tunteen, että asiasta piti mennä avautumaan rippituoliin ja jota kautta tieto eteni ylemmille uskonnollisille tahoille, joka loppujen lopuksi aiheutti tyttöystävän polttamisen noitana roviolla, koska katsottiin että hän oli sivellyt miehensä selkään sellaista voidetta joka lannisti himon tunteen kaikkia naisia kohtaan.
Melkoisen vetävä on myös teologiopiskelijoiden maaseuturetki, jossa he innostuvat väittelemään nuoruuden olemuksesta, joka kuumuu loppuaan kohden hyvin poliittiseksi väännöksi, jossa keskiössä ovat hyvin isänmaallinen saksalainen nuoruuden ajattelumalli ja päähenkilö Adrianin yhteisöllisyyteen ajatteluun kannustavat vasta-argumentit. Adrian kun ei lue itseään kuuluvaksi nuorisoon siinä merkityksessä, mitä suurin osa muista teologiopiskelijoista kokee? Tässä kohtaa lienee kuvataan Adrianin hienoista liukumista yksinäisyyteen, pois teologian opinnoista.
