Germaanipyllistys, yhä tuskaa ja ärinää!

Jos sitä havahtuukin, että tällaiset jaarittelevat kirjapökkelöt eivät ole minua varten? Kaikki näiden ”suurien kirjojen” näennäinen tietämys, itse- ja elämänymmärrys on vain historia-setien näyttämää harhaista suuntaa. ” Älä usko klassikkojen sanomaan, usko oman aikasi kirjoittajiin, niin silloin olet todellinen edelläkävijä” (Lars By-Dhalen)

Edelleen teksti on runsaasti polveilevaa ja verkkaista, joka tutkii jokaisen tarpeettoman nurkan, nuuhkii omassa tylsyydessään kerrontansa olemusta, liittää siihen väkisin musiikkin snobbailevaa termistöä lisätäkseen kerronnan uskottavuutta. Ja Eikö kirjailija oikeasti osaa lopettaa lausettaan, niin kuin hän olisi hurmaantunut omaan jaarittelevaan tyyliin.

Otanko perkele Petri Tammisen tai Juha Seppälän hyllystä ja alan puhumaan tavattomia asioita kirjallisuudesta?

Vaan mutta ihme näyttää tapahtuvan, todellakin siinä sivun 60 paikkeilla kirja alkaa hitaasti imeä sisäänsä, mistään täydestä lukijan ja kirjan rakkaudesta ei voida tosiaankaan vielä puhua, mutta kirja alkaa saamaan muotoa, vaikka tuota musiikkikuvailua on aivan valtavasti ja suurimmasta osasta ei ymmärrä mitään, mutta tässä on jotain muuta joka koskettaa?

Kretzchmar ja Adrianin hiljakseen heräilevä ankarahko ei-subjektiivinen kiinnostus musiikkiin luo sävyjä. Onko Adrian sisarhahmo Taikavuoren Naphtalle, jokin hengen ankaruus alkaa hahmottumaan päähenkilön ympärille, joka lisää omaa mielenkiintoa ja vitutusta; sietämätön besserwisser!

Viimeinen murmeli 1800-luvulta?

Muistanpa jostain lukeneeni, että Mann oli tavallaan 1800-luvun ja 1900-luvun kirjallisuuden välissä. Sisällöllisesti Tuomas hakee jo melkein postmoderneja teemoja, mutta rakenne ja tyyli ovat vielä vanhan romaanitaiteen kahleissa. Ja tässä Joycen, Proustin ja Beckettin kaltaiset vesselit onnistuivat ylittämään Lyypekkiläisen.

Joka tapauksessa itse viihdyn jollakin kummallisella tavalla Mannin viipyilevässä kerronnassa. Ehkä kyse on siitä, että niin Faustuksessa kuin Taikavuoressakin lukija otetaan sisään aika rehevään aatemaailmaan. Aikakauden erilaiset filosofiset ja taiteelliset virtaukset saavat ilmauksen kirjan hahmoissa. Joskus tuntuu että Mannia lukiessa oppii enemmän kuin filsan oppikirjoista keskimäärin. Faustukseen on kerätty runsaasti aineksia eri aikakausilta - 1400-1500-luvuille viitataan mm. Noitavasaralla (Malleus maleficarum) ja Luther-läpällä. Sitten on nämä Faust-myytit, Nietzsche ja lopulta Arnold Schönberg.

Ympäristöjä ja henkilöitäkin toki kuvaillaan - välillä ärsyttävän yksityiskohtaisesti. Tässäkin aikakaudet sekoittuvat. Ainakin alussa päähenkilön nuoruuden kotiseutua kuvataan jonkinlaisena keskiaikaan juuttuneena kaupunkina taloineen ja eriskummallisine hahmoineen. Alkutekstissä mainitaan, että Mann on poiminut monien henkilöiden kuvauksia suoraan Albrecht Dürerin, saksalaisen renessanssimaalarin piirroksista.

Kulttuurihistoriallisten viitteiden bongailu ei kuitenkaan taida olla kirjan keskeistä antia. Mikäli siihen leikkiin lähtee, alkaa vain vituttaa. Etenkin kun huomaa, ettei pysy ollenkaan tämän musiikkiläpän perässä, jossa puhutaan napolilaisesta sekstistä tai terssisukulaisuudesta.

 Vaan kyllähän kirja vie mukanaan kun sille antaa luvan. Sivulla 60 mennään, ja hilpeyttä ovat herättäneet mm. pappa Leverkühnin erikoiset eksperimentit, joiden yhteydessä kauhistellaan elävän ja elottoman luonnon kauhistuttavaa (ja naurettavaa) sekaantumista toisiinsa, sekä änkyttävän Kretschmarin luennot Beethovenin pianosonaatin puuttuvasta osasta .

Jaarittelua jo sivulle 42 asti!

”Lauserakenteissa olen lähes poikkeuksetta pyrkinyt noudattamaan Thomas Mannin omaa sangen pitkävirkkeistä, monihaaraisten jokireittien tavoin polveilevaa proosarytmiä, jonka pilkkominen ehkä helpoimmin seurattavaksi lyhyiksi lauseiksi olisi hänen tyylinsä vastaista” (Suomentajan kommentti)


Onko Thomas Mann oikeasti näin huono kirjoittaja vai olenko vain tyhmä lukija. Kauhean pitkiä ja tylsiä lauseita, nukahdan kesken kaiken, ellen keskity ihan vimmatusti. Leukaperät kiristyvät, verestämään pyrkivät silmät hakevat tarttumapintaa Sacheshacher-Chauchernautsher-Koppenhammen-mitä lie kuvauksesta. Onneksi sieltä erottuu päähenkilö Adrian Leverkuhn, jonka ympärillä sitten jaksetaankin jaaritella, pyydellä anteeksi lukijoilta sivupolkuja, kertoa mukamas tempaavia yksityiskohtia pihakoira Susosta ja navettapiika Hannesta. Onko ollut vähän Thomas aikaa pyöritellä palloa kädessä, vai mitä häh? Eipä ole kustannustoimittaja poistanut sanaakaan käsikirjoituksestasi, ei tuohon aikaan, eikä sinun maineella. Oliko siis näin?

Taikavuori oli kirjana loppujen lopuksi antoisa lukukokemus vaikkakin tulin törmänneeksi ihan samaan kuivan tekstin muuriin. Näyttää, että Mann tässäkin kirjassa heittää minulle haasteen: - Jos jaksat lukea, jos todella yrität, etkä päästä itseäsi liian helpolla, niin sitten saat jotain kestävää ja ainutlaatuista lukukokemusta! Minä luotan että näin käy ja luon katseeni sivulle 43.

Tarina alkakoon...

Doktor F. Olen yrittänyt lukea Mannin viimeistä suurta romaania useampaan kertaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Useimmiten lukemisen on keskeyttänyt kirjassa jo heti alussa käsitellyt klassisen musiikin kysymykset. Mikä helvetin fugiointi? Kaksitoistasäveljärjestelmä? Kontrapunkti?

Kirjan aihepiirihän on muuten varsin kiehtova. Faust-myytin kertaus (tällä kertaa kuitenkin taiteilijaelämäkerran muodossa), toinen maailmansota, Nietzsche, eurooppalaisen kulttuurin rappio, kuppa...

Pari vuotta sitten sain kun sainkin teoksen kahlattua läpi, ja kirjaa jälkeenpäin selaillessa huomasin sen olevan täynnä hiirenkorvia. Mann oli onnistunut jälleen koostamaan moninaisista aatehistoriallisista aineksista herkullisen keitoksen.

Taikavuori osoittautui taannoin järisyttäväksi lukupiirikokemukseksi, josta riitti ammennettavaa ja anekdootteja vuosiksi eteenpäin. Nyt on siis taiteilijan kovan kohtalon vuoro, tällä kertaa näin sähköisessä muodossa...