Joka tapauksessa itse viihdyn jollakin kummallisella tavalla Mannin viipyilevässä kerronnassa. Ehkä kyse on siitä, että niin Faustuksessa kuin Taikavuoressakin lukija otetaan sisään aika rehevään aatemaailmaan. Aikakauden erilaiset filosofiset ja taiteelliset virtaukset saavat ilmauksen kirjan hahmoissa. Joskus tuntuu että Mannia lukiessa oppii enemmän kuin filsan oppikirjoista keskimäärin. Faustukseen on kerätty runsaasti aineksia eri aikakausilta - 1400-1500-luvuille viitataan mm. Noitavasaralla (Malleus maleficarum) ja Luther-läpällä. Sitten on nämä Faust-myytit, Nietzsche ja lopulta Arnold Schönberg. Ympäristöjä ja henkilöitäkin toki kuvaillaan - välillä ärsyttävän yksityiskohtaisesti. Tässäkin aikakaudet sekoittuvat. Ainakin alussa päähenkilön nuoruuden kotiseutua kuvataan jonkinlaisena keskiaikaan juuttuneena kaupunkina taloineen ja eriskummallisine hahmoineen. Alkutekstissä mainitaan, että Mann on poiminut monien henkilöiden kuvauksia suoraan Albrecht Dürerin, saksalaisen renessanssimaalarin piirroksista.
Kulttuurihistoriallisten viitteiden bongailu ei kuitenkaan taida olla kirjan keskeistä antia. Mikäli siihen leikkiin lähtee, alkaa vain vituttaa. Etenkin kun huomaa, ettei pysy ollenkaan tämän musiikkiläpän perässä, jossa puhutaan napolilaisesta sekstistä tai terssisukulaisuudesta.
Vaan kyllähän kirja vie mukanaan kun sille antaa luvan. Sivulla 60 mennään, ja hilpeyttä ovat herättäneet mm. pappa Leverkühnin erikoiset eksperimentit, joiden yhteydessä kauhistellaan elävän ja elottoman luonnon kauhistuttavaa (ja naurettavaa) sekaantumista toisiinsa, sekä änkyttävän Kretschmarin luennot Beethovenin pianosonaatin puuttuvasta osasta .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti