Jos sitä havahtuukin, että tällaiset jaarittelevat kirjapökkelöt eivät ole minua varten? Kaikki näiden ”suurien kirjojen” näennäinen tietämys, itse- ja elämänymmärrys on vain historia-setien näyttämää harhaista suuntaa. ” Älä usko klassikkojen sanomaan, usko oman aikasi kirjoittajiin, niin silloin olet todellinen edelläkävijä” (Lars By-Dhalen)Edelleen teksti on runsaasti polveilevaa ja verkkaista, joka tutkii jokaisen tarpeettoman nurkan, nuuhkii omassa tylsyydessään kerrontansa olemusta, liittää siihen väkisin musiikkin snobbailevaa termistöä lisätäkseen kerronnan uskottavuutta. Ja Eikö kirjailija oikeasti osaa lopettaa lausettaan, niin kuin hän olisi hurmaantunut omaan jaarittelevaan tyyliin.
Otanko perkele Petri Tammisen tai Juha Seppälän hyllystä ja alan puhumaan tavattomia asioita kirjallisuudesta?
Vaan mutta ihme näyttää tapahtuvan, todellakin siinä sivun 60 paikkeilla kirja alkaa hitaasti imeä sisäänsä, mistään täydestä lukijan ja kirjan rakkaudesta ei voida tosiaankaan vielä puhua, mutta kirja alkaa saamaan muotoa, vaikka tuota musiikkikuvailua on aivan valtavasti ja suurimmasta osasta ei ymmärrä mitään, mutta tässä on jotain muuta joka koskettaa?
Kretzchmar ja Adrianin hiljakseen heräilevä ankarahko ei-subjektiivinen kiinnostus musiikkiin luo sävyjä. Onko Adrian sisarhahmo Taikavuoren Naphtalle, jokin hengen ankaruus alkaa hahmottumaan päähenkilön ympärille, joka lisää omaa mielenkiintoa ja vitutusta; sietämätön besserwisser!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti